Moi! Täällä kirjoittelee 17-vuotias Annika, joka päätti noin vuosi sitten lähteä toiselle puolelle lätäkköä kokemaan jotain uutta, uudessa paikassa ja uusien ihmisten kanssa. Tähän päivään mennessä olen vieläkin sitä mieltä, että tämä oli yksi parhaista valinnoista mun elämässä. (Niitäkin hetkiä löytyy jolloin epäilen itseäni ja päätöksiäni). About 2 kuukautta on kuitenkin vierähtänyt nyt siitä, kun suuntasin Helsinki-Vantaan Lentokentälle ja koin valehtelematta elämäni kamalimman hetken hyvästellessäni perheeni ja kävellessäni turvatarkastuksesta läpi silmät kyynelissä kykenemättömänä saamaan sanaakaan suustani.

Nyt asustelen siis Kalifornian lämmössä, lähellä San Franciscoa sijaitsevassa kaupungissa nimeltä Tracy. Ajattelin tässä ensimmäisessä blogissa kertoa mahdollisimman avoimesti ja todentuntuisesti, miltä vaihtovuosi on tähän mennessä tuntunut ja mitä kahdessa kuukaudessa olen siitä saanut irti. Toivon myös, että tulevat vaihtarit saisivat tästä apua, koska itselleni oli suuri apu seurata sosiaalista mediaa ennen kuin tein päätöksen lähteä matkalle. Haluan myös vielä muistuttaa, että kaikki mitä tänne raapustan on mun henkilökohtaisia omia kokemuksia ja jokaisen vaihtovuosi on toisestaan mitä luultavammin poikkeava.

Tunnelmia lähtöaamulta

Elikkä jos aloitetaan maanantaiaamusta 23. heinäkuuta. Heräsin muutamia tunteja ennen lentokentälle lähtöä. Mulla oli osa matkatavaroista vielä pakkaamatta, koska tässä vaiheessa lähtö alkoi tuntua epämukavalta ja tietenkin aloin kyseenalaistamaan teinkö suuren virheen päättäessäni lähteä ja jättää elämäni Suomessa kymmeneksi kuukaudeksi. Kokosin kuitenkin itseni sängystä ja suuntasin ulos huoneestani. Ekana sain tsemppipuheen äidiltäni, joka sisälsi, että pystyn tähän ja kaikki on mun tukena mitä ikinä tapahtuikaan. Olin jännittänyt lähtöä jo monia viikkoja ennen kuin se päivä sitten koitti. Sillä hetkellä ei ruoka maistunut tai muutenkaan ollut motivoitunut olo.

Oman perheen hyvästely ja host-perheen näkeminen

Lentokentälle päästessäni tiesin, että lennän yksin ilman muita vaihto-oppilaita suoraan San Franciscoon New Yorkin lähtövalmennuksen sijasta. Olin kuitenkin varautunut hyvin ja mulla oli kaikki mitä tarvitsin! Tiesin jo edellisenä iltana, että en pysty kertomaan mitä päässäni pyörii ja mitä ajattelen, joten jätin vanhemmilleni kirjeen, jonka he löysivät sängyltäni, kun palasivat kotiin. Parhaalle ystävälleni annoin kirjeen kentällä. Hetki, jolloin kävelin turvatarkastuksen läpi ihmisten huolestuneiden katseiden saattelemana ja loin viimeisen katseen läheisiini sai itseni tuntemaan, että maailma on auki kaikelle mitä haluan saavuttaa/tehdä, mutta samalla tunsin suurta ahdistuneisuutta jättäessäni tutut kasvot ja käsillä muodostetut sydämet porttien toiselle puolelle.

14 tuntia kestävällä lennolla sain itseni rauhoitettua ja jopa pienen hymyn väreen muodostettua, kun kuulin lentokapteenin sanovan, että olemme laskeutumassa San Franciscoon. Tässä vaiheessa olin todella väsynyt, joten host-perheen näkemistä en vaivautunut jännittämään. Kaikki meni hyvin ja pääsin uuteen kotiini hyvin väsyneenä. He ottivat mut tosi hyvin vastaan ja olivat kyselleet itseasiassa mun host-serkulta, joka oli ollut vaihdossa vuosia sitten vinkkejä, jotta tuntisin itseni tervetulleeksi! Ensimmäinen aamu oli mielenkiintoinen, sillä nyt 12-vuotias host-veljeni osoittautui maailman suloisimmaksi ja piti mulle seuraa koko aamun, kun host-vanhempani olivat töissä. Tunsin perheen kanssa heti yhteyden ja huumorimme sopi yhteen!