Lähtö lähenee ja fiilikset kohoaa

Kännykässä laskuri laskee päiviä siihen hetkeen, kun jätän koti-Suomen ja lähden kohti uutta seikkailua. Lähtöpäiväni on syyskuun ensimmäinen, jolloin lähden Pariisin Soft Landing Campin kautta host-perheeni luokse länsi-Ranskaan, pienempään kylään lähelle Nantesia.

Fiilikset lähdöstä ovat olleet todella ristiriitaisia tässä kuluneen kevään ja kesän aikana. Kun sain helmikuussa tietää perhe- ja koulutietoni, kaikki realisoitui ja ymmärsin, että olen oikeasti lähdössä toiseen maahan, jätän perheeni ja ystäväni tänne ja elän kuin aivan eri elämää. Ne ihmiset olivat oikeasti olemassa, joiden luona tulen viettämään sen 10 kuukautta. Siinä vaiheessa sydän pamppaili ja mietin mielessäni, mihin oikein olen ryhtynyt.

Sulattelin vain asiaa vähän aikaa ja sain ensimmäisen viestin kirjoitettua perheelle. Kun he vastasivat, tuli ihan uudet tunteet kuvioihin. Host-perheeni vaikuttaa kovin ystävälliseltä ja innolla odottaa saapumistani. Perheeseen kuuluu vanhemmat ja neljä lasta, joista vanhin on saman ikäinen kuin minä. Joka viestistä välittyy hyvä fiilis ja en voi olla hymyilemättä lukiessani niitä. Plussaa on se, että ymmärrän lähes kaiken ranskankielisistä sähköposteista! Välissä taas lähtö tuntui kaukaisemmalta ajatukselta, mutta joka sähköpostiviestin jälkeen olen aina enemmän innoissani ja valmis lähtemään.

Jännittääkö?

Kaikki kysyvät, kun tulee puhe lähdöstäni Ranskaan. Tällä hetkellä ei jännitä lainkaan, mutta voin kuvitella, että jännitys hiipii, kun alan pakkaamaan tai kun lähtö on oikeasti käsillä. Lisäksi joinain iltoina tai yhtäkkia vaan alan miettiä ensimmäisiä hetkiä uudessa maassa, uusien ihmisten ympärillä ja uuden kielen kanssa, niin sitten vähän jännittää. Keksittyjä keskusteluja, miten vastaisin johonkin, tai kysyisin jotain, mietin yksikseni ja tulee mieleen kaikkea mitä en osaa vielä sanoa!

Ja kielestäkin kysellään. Sä varmaan osaat ranskaa? No, oonhan mä sitä koulussa lukenut vuosi toisen perään, mutten ikinä ole käyttänyt kieltä, en siis ole edes käynyt Ranskassa sen jälkeen, kun olin kaksivuotias. Kielenopiskeluni ranskaa kohtaan on myös ollut kovin möykkyinen: kolmannella luokalla olin pieni, enkä ajatellut, että asioita kannattaisi painaa mieleen, sen jälkeen tuli välivuosi, jonka jälkeen taas olin vähän pihalla. Pari vuotta jostain syystä vihasin ranskan opiskelua, mutta kahdeksannella ja yhdeksännellä luokalla aloin pitää siitä. Lukiossa yritin vain oppia mahdollisiman paljon, kun tiesin että olen lähdössä kyseiseen maahaan. Kuitenkin kaikki tämänkin vuoden asiat ovat jo unohtuneet kesätauolla.